Nimeni on Valkon Ape.
Olen suomenhevosori, ja olen juuri muuttanut Savosta Joensuuhun, Pohjois-Karjalaan.
Historiikkia
Olen lähtöisin Hämeestä, synnyin maalaistaloon Kuru-nimiseen kylään. Kasvattajani on Reino Anttila. Isäni on Valkopurje, ja emä työhevoskantakirjassa oleva apelilainen Apel-tamma.
Jo aivan pienenä maitovarsana minusta tuli savolainen. Muutin 4 kk:n iässä Varpaisjärvelle, kun ensimmäinen oma äiteeni Mintti Väätäinen kävi minut hakemassa ratsuhevosen uran alkuun. Sain varttua isoksi pojaksi pienen maalaisratsastustallin kasvattina. Lapsuuden leikkikaverini oli vuotta vanhempi pv-ori David Copperfield. Parivuotiaaksi saakka meitä oli leikeissä kolmaskin, shettis-ori Royal Borealis.
Rollen siirryttyä sulhastelupuuhiin pääsimme mekin Taavin kanssa isojen poikien kouluun; oppimaan satulointiin, takaa-ajoon, ja muutaman kerran harjoittelimme porukalla rekiajeluankin.
Matkusteltua tuli ihan jonkun verran... -ainakin luulin niin. Taavin kanssa nimittäin lastauduimme kiltisti kymmenkunta eri kertaa traileriin, matkasimme ainakin kymmenen minuuttia ja päädyimme kirkonkylän kioskille maistelemaan vaahtokarkkeja. Mikäpäs siinä, matkailuhan avartaa!
Luonteeni on alusta pitäen ollut täysi kymppi. Osuutensa on suvullakin, mutta myös 4-vuotiaaksi saakka orilaumassa kasvamisella on oma merkityksensä. Taavin miehistyttyä maailmalla jäin kotiin, ja ikävöin kovasti kavereita. Onneksi sain talveksi tarhaan ruuna-ystäviäkin, joka vaikuttikin välittömästi pienen pojan mielialaan! (Hyvä kaveri, parempi mieli...?)
Olen aina ollut hyvin nöyrä oppimaan. Kaikki uudet asiat ovat mukavia, pääasia että saan olla puuhailemassa mukana. Takaa-ajoharjoitukset, rekiajolle opettelu sekä satulointi- ja selkäännousuharjoitukset sujuivat 2- ja 3-vuotistalvina kuin itsestään.
Nelivuotiaasta eteenpäin ratsutuksestani vastasi pääsääntöisesti Riikka. Riikan kisareissujen sekä opiskelun aikoina Laura ystävineen huolehti liikunnastani. Ensimmäiset aluekilpailuni hyppäsin 4-vuotiaana.
Kotoa saaduilla eväillä jatkoin Riikan mukana Ypäjälle syksyllä 2005. Talven treenauksesta huolehti sekä Riikka, että muutama valittu ystävänsä. Erityisen nöyrän luonteen takia sain hieman olla mukana myös tunneilla, ja käydä monissa valmennuksissakin. Hyväin tehty perustyö on saanut aina mainintoja, ja kunnon kohotessa pienen maalaishevosen kuoren alta näyttäytyi enemmän ja enemmän ihan oiva suomenhevos-ratsuori.
Kisaelämään olen tutustunut vielä harvakseltaan. Kotikisojen lisäksi mukaan tulivat keskiviikkokisat Ypäjän maneesilla. Tällaisena peräkammarin poikana on suuri maailma jäänyt vielä näkemättä, mutta sitä enemmän olen saanut olla tyytyväinen elämääni. Minulta on määrätietoisesti vaadittu ne asiat, joita nuorelta hevoselta tuleekin vaatia, mutta hyvin hevosystävällisellä tavalla. Isompaan prässiin ei koskaan ole ollut aihetta, ja ehkä se on tehnyt kasvavalle hevoselle aikoinaan hyvääkin. Nautin seurasta, ihmisten kanssa olemisesta ja lähestulkoon kaikesta missä voin olla iloksi.
Mitäs ison pojan elämässä?
Se ykköshevosen paikka vain puuttui. Olen aina saanut olla vähän erityinen, vähän enemmän perheenjäsen kuin hevonen.Tästäkin huolimatta, tarvitsin sen Yhden Oman Ihmisen.
Kevään 2006 myytiajatuksista huolimatta odoteltiin kiltisti, miten elämä lähtee jatkossa sujumaan. Kesällä muutin Ypäjältä takaisin Savoon Rautalammille, jossa vietin talven leppoisasti vuokraajieni Mirellan ja Sarin hoivissa. Veeran kanssa pääsimme siinä ohessa pistäytymään ensimmäisellä oikealla kisaretkelläkin.
1.4.2007 kääntyi uusi lehti elämässä. Sitä ei määrätietoisesti edes käännetty, se jotenkin vain sattuman kautta kyseli kääntymislupaa, joka sitten viimein sille myönnettiin. Ison (ja raskaankin) päätöksen jälkeen olen muuttanut Joensuuhun, uuteen kotiin ja uuden perheeni luokse. Heidi Kuokkanen ja Miika Huhtala ovat nyt ihkauusi, Oma perheeni. Uudet tuulet puhaltavat, ja Mintti- äiteestä tuli minulle vähän niinkuin mummi. Hänenkään ei onneksi tarvitse ihan erilleen minusta joutua. Nyt, kun isoin muutos on tasaantunut, uskon että olemme kaikki onnellisia hyvästä päätöksestä. Saan täällä uusia tallikavereitakin helposti, mukava mies kun olen.
Mitä tulevaisuus tuo tullessaan, sen näkee. Sekä Heidin että Miikan hevoseksi olen saapunut, ja Heidin kanssa harjoittelu on alkanut sujua niin hyvin että päässen pian näyttämään ne kyvyt mitä esittelin jo silloin nuorena! Mintti-mummi on minuun uskonut aina, ja Ypäjän treenijakson tekemä herkkyys ja kunto jää pian varjoon!
Ehkäpä nähdään vielä kisoissa! =)
